Mietiskelin tossa parisuhteen ihmeitä parin päivän ajan oikein antaumuksella. Syynä ehkä se kun on itse vähän sellaisessa tilanteessa ettei tiedä mitä ajatella tai sanoa toiselle.

Yksi asia parisuhteeseen liittyen, missä menee pettämisen raja?

Jotkut määrittelee sen suuteluun, toiset jo pelkästään toisen ajattelemiseen "sen" aikana tai sitten vasta kun mennään jo ihan sänkyyn asti "hommiin"..

Yksinkertaisesti sanoisin että pettämisen raja menee siinä kun tekee jotain semmoista toisen kanssa mitä ei voisi tehdä sen oman kultansa edessä/nähden.

Onko sitten semmoinen parisuhde onnellinen jossa toinen päätyy pettämään? tai jopa molemmat osapuolet.?.

En usko.. Ei semmoinen suhde/avioliitto ainakaan rakkauteen voi perustua jos pystyy tekemään toisen selän takana jotain parisuhteessa "ei hyväksyttävää", joka satuttaisi toista jos saisi tietää. 

Toinen asia mitä mietiskelin oli taas se, kun ollaan naimisissa/yhdessä vain lasten takia.

Mm. Siskoni miehen vanhemmat ovat olleet naimisissa jo ainakin 32 vuotta, silti nukkuvat eri huoneissa, touhuavat omiaan, elävät aivan omaa elämäänsä piittaamatta toisesta ja sen tekemisistä. He ovat yhdessä vain lasten takia... Nuorin lapsi tosin taitaa olla jo 27-vuotias. Onko siinä sitten järkeä? Olisihan se toki niille lapsille iso ja kova pala jos vanhemmat eroaisi muutaman kymmenen yhdessä ollun vuoden jälkeen, murtaisivat lasten ajatuksen avioliiton merkityksestä kenties... vai onko he yhdessä sittenkin vain siksi etteivät osaa enään erota niin pitkän ajan jälkeen tai ei osaa ajatella elämää ilman sitä toista,.. vaikka sitä rakkautta ja onnea ei olisikaan enään..?

On aivan eri asia jos lapset ovat vielä pieniä (0-10-vuotiaita). Moni ajattelee että lapsi kärsisi erosta. Tosi asiahan on se että lapsi/lapset kärsivät paljon enemmän siitä että vanhemmat ovat yhdessä, mutta eivät onnellisia yhdessä. Lapsen onni riippuu vanhempien onnesta. Luulisi ettei pieni lapsi huomaa eikä ymmärrä vanhempien ongelmia, mutta lapsi vaistoaa sen ettei kaikki ole hyvin. Mieluummin sitten olisi kokonaan erossa. Kun ollaan yhdessä ja siitä syystä surullisia, ahdistuneita, riidellään tai ei muuten vaan jakseta katsoa toisen naamaa, lapset huomaavat ettei vanhemmat ole onnellisia. Ei ne sitä välttämättä ymmärrä mutta vaistoavat sen. Ja kun vanhemmat elävät vaan siinä huonossa parisuhteessa vain lasten takia, kasvaa lapsista luultavasti jollain tavalla "kieroutuneita". Kun vanhemmat eivät rakasta toisiaan, ei lapset opi sitä mitä rakkaus oikeasti on. Tottakai vanhemmat rakastavat lapsiaan, mutta sitten kun lapset ovat aikuisia eivät he tiedä mitä oikea rakkaus on parisuhteessa. Jos vanhemmat esim riitelee jatkuvasti, oppii lapsi sen että parisuhde on rakkautta kun siinä riidellä paljon. Jos taas vanhempien välillä syntyy väkivaltaa, oppii lapset että väkivalta kuuluu parisuhteeseen ja rakkauteen. Kun taas vanhemmat elää tavallaan vain semmoista omaa elämäänsä ,tarkottaen sitä etteivät näe usein toisiaan huolimatta siitä että asuu saman katon alla, lapset saattavat aikuisina alkaa pelkäämään kommunikointia kumppaninsa kanssa tai pelkäämään jopa ihan sitoutumista. Vanhemmat siis ikäänkuin "opettavat" että yksin on paremmin kuin kaksin, vaikka yhdessä asuvatkin.

Tähän voisin lisätä oman kokemukseni. Katselin ihan pienestä asti ("nurkasta salaa") kun isäni "rähjäsi" äidilleni ja äitini oli sitten aina hiljaa kun tiesi että sillä pääsee helpommalla, isä lopettaa jossain vaiheessa kun huomaa ettei äiti anna vastusta. Eivät siis osanneet keskustella asioista. Enhän minä sitä pienenpänä ymmärtänyt lainkaan mutta muistan kun jo 5-vuotiaana minua ahdisti viikonlopun saapuminen sen takia että tiesin vanhempieni olevan viikonlopun kokonaan yhdessä kun isä ei ollut silloin töissä. Myöhemmin olen siis tajunnut sen että olin ahdistunut viikonlopuista sen takia kun tunsin ettei vanhempani olleet onnellisia yhdessä.. Teininä rupesin sitten hillumaan ulkona (vaikka yksin jos ei muuten) ihan sen takia etten halunnut katsoa vanhempieni mykkäkoulua tai isäni "rähjäämistä" äidilleni. Vähän ennen kun täytin 17, isäni jäi sairas eläkkeelle. Se tarkoitti tietenkin sitä että vanhempani viettivät sitten enemmän aikaa yhdessä.. Minä mieluummin vietin aikaa koulussa (vaikken aikaan saanut mitään kun mietin vain miten vanhemmillani menee kotona) tai sitten jossain kämäsessä kauppakeskuksessa, jossa pyöri paljon vieraita ihmisiä joiden onnesta en tiennyt tuon taivaallista. N. kuukausi sen jälkeen kun täytin sitten sen 17, äitini lähti. Ei kestänyt enään katsella isääni ja sen "rähjäämistä" ollenkaan. Tottakai se tuntui minusta pahalta kun yhtäkkiä olikin 2osoitetta ja näin kuinka isäni itki iltaisin viinalasi kourassa. Loppujen lopuksi päätin muuttaa kokonaan pois isäni luota, muutin 17-vuotiaana jo omaan vuokra-asuntoon. En ollut vieläkään onnellinen. Sitten n. vuosi sen jälkeen kun molemmat vanhemmistani oli päässyt tavalla tai toisella toisistaan yli ja saanut eron kunnolla täytäntöön, löysivät uudet kumppanit joiden kanssa ovat oikeasti onnellisia, on minustakin tullut paljon onnellisempi. Se miten vanhempieni surkea yhdessä olo vaikutti minuun, näkyy ainakin siinä etten osaa suhteessa kommunikoida ja keskutella asioista. Ikäänkuin opin että asioista puhuminen pahentaisi asioita. Tiedän että asia on juurikin päinvastoin, mutta se on vaan jossain niin syvällä takaraivossa se että kommunikointi ei kannata.. Muuten olen paljon onnellisempi ja ihan siksi että vanhempani ovat onnellisia, erossa. 

Miksi siis pitäisi elää parisuhteessa, jossa ei ole onnellinen, vain lasten takia, kun onni voi odottaa ihan nurkan takana. Olisi mieluummin erossa ja onnellisempi, vaikuttaisi lapsiinkin ehkä positiivisemmin ("oppisivat mitä onni on") ?

Pitäisi voida elää niin että on onnellinen, tulee se onni sitten miten tahansa. Jos tuntuu siltä että yksin on onnellisempi kuin jonkun kanssa niin silloin ollaan yksin. Niin se vaan menee. Se ettei ole onnellinen, syö ihmistä sisältä, aiheuttaa turhaa stressiä ja johtaa ehkä epätoivottuihin ja ei-hyväksyttäviin tekoihin.

Mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.